Vielä viisitoista vuotiaana uskoin unelmiin, niin hauraisiin. Isättömänä kasvaneena toivoin löytäväni ihana aviopuolison. Avioliitto oli taivas jota tavoittelin, toisin kävi. Jo parikymmpisenä tiesin, etten ainakaan ihan nuorena papin puheille päädy. Sain lapsen ja toisen ja pian huomasinkin olevani perheen ainut aikuinen. Ei ollut turvallista olkapäätä johon nojata, ei toista jakamassa arkea yksin piti selvitä. Silti unelma ei kuollut ja jotenkin aina ajattelin, että sitten nelikymmisenä on minun aikani. No nyt olen jo kolmevuotta yli joten kiirettä alkaa pitämän...